Vuosi 2016. En kaipaa sinua.

Oon kaiken osannut liian hyvin piilottaa, mut täytyy myöntää et on ollu vaikeaa ja kun mä hymyilen, niin ei kukaan kysele. Anna Puu.

Varataan jo ne lennot.

Istuin kotona ja viestittelen parhaan ystäväni kanssa. Jännitys tiivistyy ja sekopäinen matkasuunnittelumme on johtanut päätökseen. Seuraava reilun parin viikon matkan suuntana on Malesia. Lähtö heti tammikuussa. Viestit vaihtuu WhatAppissa ja varaus on melkein viety loppuun. Kunnes puhelin soi.

Sain kollegaltani soiton, että suuresti arvostama kollegani, yrityksen perustaja ja toimitusjohtaja, vankkumaton puuvitsien viljelijä, tsemppaaja ja itse positiivisuus ei palaa enää maanantaina töihin.

Soitin ystävälleni. Älä varaa niitä lentoja. Matka pitää siirtää.

Niin arvaamattomasti hiipi luokse kuolema. Kuiskailee mulle maaritellen kauniita sanoja. Emma Salokoski.

Työpaikalla odotti tyhjä pöytä. Viikko meni täysin sumussa, kunnes jäimme joululomalle. Joululoma päättyi hautajaisiin. Näinä aikoina heräsin usein yöllä ja ensimmäinen ajatus oli, että tämä on vain unta. Kun menen aamulla töihin, on kaikki ennallaan.

Alkuvuosi töissä meni ohi, enkä oikein muista näistä ajoista mitään. Alkuvuoden aikana pelkäsin eniten koulutustilanteita. Tilanteita, jossa en ollut ehtinyt vaihtaa presentaatioon kuvituksia. Olimme aiemmin sinä vuonna tehdeet brändille uutta ilmettä, hyvännäköiset valokuvat kuvittamaan nettisivuja ja presentaatioita. Jo ensimmäiset slidet yritysesittelyineen saivat minut katsomaan muualle. Pahin pelkoni oli tilanteesta, jossa romahdan kesken koulutuksen. Entiset kollegani rauhoittelivat, että sä oot ammattilainen. Ei sulla oo mitään hätää, sulla on koulutusmoodi päällä.

Ensimmäiset asiakastapaamiset, tiedustelut koulutuksien tauoilla, lukemattomat viestit asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta. Jotenkin tilanteen pystyi hoitamaan ammattilaisen tavoin, mutta suru oli läsnä automatkoilla, iltaisin, öisin. Tilanteissa, joissa kukaan muu ei nähnyt.

Kantavana ajatuksena oli, että näin hän olisi halunnut meidän jatkavan. Hymyillen, ilolla, huonolla huumorilla. Uusia kollegoita, asiakkaita, innostavia projekteja, paljon koulutuksia. Ja samalla hiipii väsymys. Ei niin salakavalasti, mutta yllättävän pitkään asian kanssa pystyin venymään. Samalla jäi harrastukset ja asiat, joista ennen olin innostunut. Ei kiinnostanut soittohommat, ei urheilu.

Matkalle kuitenkin lähdettiin pari kuukautta suunniteltua myöhemmin. Luvassa aurinkoa, rentoutumista, pois työympyröistä. Samaan aikaan ostimme myös ensimmäisen asunnon, josta paljastui yllätys. Tämän yllätyksen myötä ei muutettu ensimmäiseen omaan kotiin, vaan matkan jälkeen oli edessä muutto väliaikaisesti vanhempien luo.

Oma mieli alkoi tehdä temppujaan. Reissussa rentoutuminen oli kaukana, kun joka aamu(yö) herätessäni tilanne muistui mieleen. Tai lähinnä outo ja epätodellinen ajatus, että kun palaan kotiin, on kaikki ennallaan. En siis millään voinut uskoa tapahtunutta. Reissun jälkeen olin entistä väsyneempi. Siinä hetkessä tajusin, etten selviä tästä ilman apua. Avun hakeminen oli mielestäni kuitenkin valtavan noloa. Vajota niin alas, ettei itse pääse ylös. Ensimmäinen käynti päättyi kyyneliin ja korkeisiin testituloksiin.

Ei oo kun aikaa, joka parantaa aikaa, joka unohtaa ei oo kun aikaa, joka pelastaa. Anna Puu.

Kävin tapaamisissa reilun puolen vuoden ajan. Viimeinen käynti ajoittui kesäloman jälkeen, jolloin olin päässyt hetkeksi irti työstä (sekä taas käynyt reissussa kaverini kanssa). Loman jälkeen mielen päällä ei ollut valtavaa mörköä, mutta tilanne silti vaikutti omaan motivaatioon ja näkemyksiin, mitä haluan jatkossa tehdä. Aiemmat unelmat olivat tavoittamattomissa, intohimo tekemiselle puuttui. Uusille unelmille täytyi löytää suunta.

Tänään (13.12.) on tapahtumasta kulunut kaksi vuotta. ”Siinä voi mennä parikin vuotta”, totesi terapeutti. Ensimmäisen kerran koin selvitymisen tunteen tänä kesänä, 1,5 vuotta tapahtuneen ja henkisesti hyvin raskaan elämänjakson jälkeen. Olin kesällä pitkällä pyörälenkillä ja vauhdin huumassa hymyilin ensimmäistä kertaa niin, että omassa päässäni kokonaisuus oli kirkkaampi. Muistot kantavat. Olin päättänyt siirtyä pitkän harkinnan jälkeen uusien haasteiden pariin. Uusi työ toi energiaa ja intoa sekä kesäloma tuntui rentouttavalta.

Musiikilla on minulle iso vaikutus tilanteissa, joissa on hankalaa. Tietyt kappaleet muistuttavat elämän kolhuista ja nuoruuden vuosista, mutta jotenkin musiikilla on voimauttava vaikutus. Sanat saattavat iskeä syvälle aiheuttaen yllätävän itkun tai parhaat biisit saavat mielen piristymään hetkessä. Vasta tämän vuoden loppupuolella olen innostunut itse taas soittamisesta.

Pyöräretken puolessa välissä tuli hiekkainen ylämäki, vauhtini hiipui ja klossikengät eivät irronneet polkimista kriittisellä hetkellä. Hienosti se elämä heittelee, ensin lasketellaan vauhdikkaasti alas, kivutaan taas ylös, kohti unelmia ja tavoitteita ja välillä mennään tasaista maastoa. Kaaduin hiekkatielle, saaden hurjat naarmut käsiin ja jalkoihin, mutta tässä asiassa lopputuloksena oli hurja naurunremakka 🙂 🙂

Ilolla ja puujalkavitseillä eteenpäin. Olen onnellinen, että olen elämässäni saanut tutustua hetken ajan niin inspiroivaan ihmiseen. See you on the other side!

Aallon harjalla matkataan.
Aallon kanssa kilpaillaan.
Aallon sylissä uinutaan.
Kunnes viimein aurinko laskee.

Emma Salokoski.